Ensimmäinen luku
Ihmisiä, leijonia, kasvipokemon
Lentokone laskeutui pehmeästi Mimi Townin kentälle. Auringonvalo paistoi kutsuvasti koneen ikkunoista, kun ihailin maisemia koneen rullatessa aina vain hitaammin pitkin kiitorataa. Hymy nousi kasvoilleni ja tökkäsin varovasti Alaskaa, joka nuokkui puoliunessa viereisellä penkillä päästellen välillä hassuja ääniä. Cyndaquil havahtui ja nousi olkapäälleni nähdäkseen myös ulos ikkunasta. Se katseli uteliaasti uutta maailmaa.
Kun kone vihdoin pysähtyi ja pääsimme ottamaan ensiaskeleemme Menman alueen maaperällä lävitseni kulki ikään kuin sähkövirta ja olin haljeta jännityksestä. Hain äkkiä rinkkani liukuhihnalta ja juoksin ulos raikkaaseen ilmaan. Maistelin hetken Mimi Townin puhdasta ilmaa ennen kuin kaivoin esiin Town Mapin ja naputtelin siihen professori Tomoen laboratorion osoitteen. Alaska katseli minuan maantasolta hiukan hämillään.
”Tuonne meidän pitää mennä”, sanoin laskeuduttuani näyttämään Town Mappia Alaskalle. Alaska liikautti päätään hyväksyvästi ja kiipesi taas olkapäälleni. Olimme molemmat varmasti yhtä innoissaan päästessämme viimein Johdosta turvallisesti Menman alueelle. Sydämeni hypähteli muutaman ylimääräisen kerran sisälläni palavan jännityksen voimalla, kun ampaisin juoksuun päästäkseni mahdollisimman pian professorin laboratoriolle. Kaupunki oli pienempi kuin Violet City, mikä sopi minulle mainiosti. Todennäköisyys eksymiseen pienentyi lähes kahdellakymmenellä prosentilla. Miinuksena tosin oli se, että tämä oli ensimmäinen kertani Mimi Townissa, mikä nosti eksymisen mahdollisuutta kymmenen prosenttia, mutta onnekseni nyt minulla oli Town Map, joka osasi ohjeistaa minut juuri oikeaan paikkaan.
Olin juossut yhtämatkaa ainakin kymmenen minuuttia ja se alkoi tuntua uuuttavalta joten hidastin hiukan tahtiani. Hölkkäsin vielä pienen matkan eteenpäin ennen kuin pidin muutaman minuutin hengähdystauon pokemonkeskuksen edustalla. Professorin laboratoriokin näkyi jo horisontissa. Vanha majakka näytti jo kaukaa siltä ettei kukaan olisi asunut siellä vuosiin. Rapistunut maali ja likainen ulkopinta näkyivät aina pokemonkeskukselle asti, joten aloin miettiä, mikä minua perillä mahtaisi edes odottaa. Kummitusmajakka vai jotain vielä pahempaa. Samassa havahduin ääneen, joka kantautui jostain läheltä.
”Scarlet! Missä sinä olet? Scarlet!” nuori poika kutsui ilmeisesti pokemoniaan nimeltä. Hän oli äkkiarvioilta kymmenenvuotias ja selvästi myös hukannut pokemonkumppaninsa. Nielaisin vähäsen, koska minun olisi tehnyt mieli tarjota apua, mutta uusien ihmisten kohtaaminen sai perhoset lentelemään vatsassani. Olinhan kerran paitsi epäsosiaalinen, myös liian ujo avatakseni keskustelun jonkun tuntemattoman kanssa. Selvästikään minun ei edes tarvinnut aloittaa keskustelua, kun poika jo seisoi edessäni näyttäen epätovioiselta.
”Anteeksi neiti. Oletko nähnyt Scarletiani?” poika nyyhkäisi. Tavallisesti olisin varmasti mennyt suunnattomaan paniikkiin tuntemattomalle puhuessa, mutta nyt keräsin kaiken rohkeuteni ja hymyilin varovaisesti pojalle.
”En ole. Valitan. Onko Scarlet pokemonkumppanisi?” kysyin rauhallisesti. Poika nyökkäsi vastauksen ja niiskaisi uudelleen.
”Se on kadonnut. Tiedän, että Scarlet tapaa karkailla, mutta silti minua pelottaa, että tällä kertaa se on joutunut ongelmiin”, poika näytti siltä, että purskahtaisi pian itkuun.
”Älä huoli. Voin auttaa sinua etsinnöissä. Mikä pokemon Scarlet oikein on?” jokin sisälläni vain huusi epätoivoisesti, että minun oli autettava poikaa. Joten päätin kerran elämässäni seurata tämän ”sisäisen äänen” neuvoja.
”Scarlet on litleo”, poika kertoi. Kaivoin pokedexin esiin tarkistaakseni, millainen pokemon litleo oikein mahtoi olla.
”Litleo. Leijonanpentu pokemon. Tuli ja Normaali tyyppiä. Otteluissa sen lyhyt harja säteilee lämpöä ja lämpö nousee sen mukaan miten vahva vastustaja on. Litleo on kuumaverinen pokemon, joka on utelias ja taistelunhaluinen”, luin pokedexin tiedoista.
”Niin juuri. Litleot tykkäävät ottelemisesta ja siksi pelkään Scarletin puolesta, kun se on oikea tulisielu”, poika sanoi ja pyyhkäisi kyyneleet poskeltaan.
”Älä huoli. Minä autan. Nimeni on muuten Violet”, sanoin ja esittäydyin myös viimein. Ojensin pojalle käteni ystävyyden merkkinä, johon tämä tarttui hymyillen.
”Mahtavaa! Olen Harkin, mutta voit kutsua minua Harkiksi”
Hark ja minä lähdimme etsimään kadonnutta Scarletia eri suunnista. Etsimme sitä kaikkialta, mutta kohdatessamme uudelleen pokemonkeskuksen edustalla emme olleet löytäneet vielä mitään.
”Ei jälkeäkään”, tuhahdin turhautuneena.
”Minne se on voinut mennä?”, Hark pohti kuumeisesti.
”Jos se ei enää ole kaupungissa. Jos se on lähtenyt jo Route 1 asti”, totesin hetken mietittyäni.
”Scarlet ei ole koskaan tehnyt niin pitkiä reissuja, mutta voit olla oikeassa. Minä jään etsimään kaupungista, jos sinä menet Route 1. Sopiiko?” Hark ehdotti. Nyökkäsin ja lähdin hölkkäämään kohti Route 1.
”No niin Alaska. Etsitään Scarlet”, totesin päättäväisesti. Seurasin kylttejä paikkaan, josta alkoi Route 1. Vedin henkeä ja otin ensimmäisen askeleen syvemmälle metsän uumeniin. Vaimea itku kuitenkin pysäytti matkantekoni. Nuorehko tyttö istui kiven päällä ja itki lohduttoman näköisesti, joten se äidillinen-minä, joka kuulemma jokaisella tytöllä on jossain sisällään heräsi ja juoksin lohduttamaan tyttöä vaistomaisesti.
”Onko jokin hätänä?” kysyin varovaisesti. Tyttö nyyhkäisi.
”Minun... Minun sunkernini katosi”, tyttö sanoi itkuisena.
”Minäkin olen kadottanut... Tai siis ystäväni kadotti pokemoninsa. Oletko kenties nähnyt missään litleota?” kysyin tytöltä. Tyttö nyökkäsi.
”Se juoksi syvemmälle metsään. Muuta en tiedä”, tyttö totesi.
”No on edes yksi vihje. Kiitos paljon. Voin yrittää löytää myös sunkernisi”, sanoin hymyillen.
”Oikeasti. Kiitos. Nimeni on Kerry ja sunkernini tottelee nimeä Orna”, Kerry sanoi jo hieman iloisempaan sävyyn. Hymyilin Kerrylle ja silitin hänen kauniin punaisia hiuksiaan.
”Minä olen Violet. Odota tässä. Palaan pian Ornan kanssa. Älä huolehdi”, sanoin rohkaisevasti.
”Ja sen ystäväsi litleon”, Kerry muistutti. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään entistä syvemmälle metsään.
Katsoin kelloani. Olin etsinyt turhaan jo kokonaiset kaksikymmentä minuuttia aivan turhaan eikä missään näkynyt vilaustakaan Scarletista tai Ornasta. Jäin hetkeksi lepäämään ja pitämään ajattelutaukoa puunjuurelle, kun kuulin ottelun ääniä lähistöltä. Nousin jälleen jaloilleni ja Alaskakin havahtui horrostilastaan. Cyndaquil oli kokoajan nukkunut sikeästi olkapäälläni, vaikka oli nukkunut myös koko lentomatkan. Kai minun aherrukseni katselu teki cyndaquilin niin uniseksi tai sitten se vain ei viitsinyt pysyä hereillä. Joka tapauksessa jatkoin tarpomista liian pitkässä ruohossa, joka kutitti nilkkojani vietävästi joka askeleella. Pian saavuin tarpeeksi lähelle erottaakseni maisemasta kolme pokemonia. Litleo, rattata ja sunkern. Kadonneet pokemonit ja yksi ylimääräinen osapuoli. Litleo otteli rattatan kanssa ja sunkern tärisi pelosta. Hyppäsin pusin lävitse kuin mikäkin supersankari ja asetuin litleon ja rattatan väliin.
”Nyt lopettakaa”, murahdin ja tarkistin, että sekä Scarlet, että Orna olivat hyvässä kunnossa. Sitten käännyin kohti rattataa.
”Nyt saat kyllä opetuksen ilkimys. Alaska, tee tackle!” Cyndaquil haukotteli ja venytteli hetken raajojaan ennen kuin iski rattataan täydellä voimallaan.
”Hyvä sitten leer!” huusin uuden käskyn. Rattata ehti kuitenkin ensin ja iski Alaskaan suoran osuman quick attackilla.
”Voi ei Alaska!” huudahdin. Rattata valmistautui uuteen iskuun.
”Väistä!” huusin ja Alaska väisti iskun ketterästi.
”Tee smokescreen!” savuverho peitti alleen niin Alaskan, rattatan, Ornan, Scarletin kuin minutkin ja sain mahtavan tilaisuuden iskeä.
”Lopetetaan tämä! Tee tackle!” huusin ja Cyndaquil sai täysosuman rattataan savuverhon laskettua ja hiiripokemon jäi maahan makaamaan pyörtyneenä. Olin innoissani voitosta ennen kuin käsitin, että voisin myös napata rattatan. Aloin etsiskellä tyhjää palloa vyöltäni, kun huomasin rattatan toipuneen pyörtymisestä ja nyt se pinkoi jo hyvän matkan päässä.
”Voi ei... Olisin halunnut napata sen”, mutisin ja painoin pallon takaisin vyölleni.
”Tulkaa Scarlet. Orna. Kouluttajanne kaipaavat teitä”
Kävelin Scarletin ja Ornan kanssa voittoisana ulos metsästä, jonka reunalla Kerry jo odotti. Annoin onnellisen näköiselle tytölle tämän sunkernin takaisin. Kerryn ilmeestä näki heti, kuinka paljon tyttö rakastikaan pokemoniaan.
”Kiitos Violet. Kiitos paljon”, tyttö sanoi ja juoksi syleilemään minua.
”Kannattaa viedä Orna varmuuden vuoksi myös pokemonkeskukseen tarkastettavaksi. Se ja Scarlet olivat joutuneet melkoiseen kahinaan villin rattatan kanssa”, neuvoin Kerryä. Kerry nyökkäsi ja palautti Ornan takaisin pokepalloon lähtien kohti pokemonkeskusta. Minä taas nostin taistelussa hieman naarmuja saaneen Scarletin syliini ja silitin sen pehmeää turkkia.
”Älä huoli. Olet pian taas kouluttajasi luona”, Scarlet äännähti iloisena.
”Mutta käydään ensin pokemonkeskuksen kautta”, naurahdin ja lähdin kävelemään kohti pokemonkeskusta. Päästyäni perille meitä oli vastassa hoitaja Joyn chansey, joka oli ulkona kastelemassa kukkia ja kerroin pokemonille tapahtuneesta. Annoin sekä Scarletin, että Alaskan hoidettavaksi ja jäin odottamaan. Samassa Hark ilmestyi näköpiiriini.
”Löysitkö Scarletin?”, Hark kysyi toiveikkaana. Nyökkäsin.
”Nyt se on hoitaja Joyn luona hoidettavana. Se ja yksi sunkern olivat joutuneet aikamoiseen kahakkaan villin rattatan kanssa”, kerroin Harkille.
”Niin Scarletin tapaista”, Hark totesi ja minä naurahdin hieman.
”Alkaa olla jo myöhä. Ja minulla alkaa olla kiire”, totesin katsoessani kelloa. Aurinkokin oli jo laskemassa.
”Tule ensin meille. Haluan kiittää sinua jotenkin”, Hark vaati. Hetken mietinnän jälkeen suostuin ehdotukseen. Silloin Alaska ja Scarlet tuotiin hoidettuina takaisin meille.
”Ne ovat molemmat priimakunnossa”, hoitaja Joy totesi hymyillen. Alaska kiipesi olkapäälleni ja vaipui taas syvään uneen.
”Aikamoinen unikeko tuo sinun Cyndaquilisi”, Hark totesi.
”No niin... Ainakaan Alaska ei ole samanlainen diiva kuin yleensä”, naurahdin.
Lähdin pian sen jälkeen Harkin perässä käymään tämän kotona. Hänen talonsa oli suurempi kuin suurin osa muista. Ihastelin sitä hetken.
”Vanhempani ovat kasvattajia. He kasvattavat lileoita ja pyroareja. Siksi minunkin pokemonini on litleo”, Hark kertoi ylpeänä. Kävelimme sisään ja Hark vei minut takapihalle katsomaan suurta pyroareista ja litleoista koostuvaa pokemonlaumaa. Ihastelin sitä oikein kunnolla ja pääsin myös tutustumaan pokemoneihin lähemmin.
”Ovatpa ne söpöjä”, sanoin silittäessäni naaraspyroaria korvan takaa. Pyroar kehräsi tyytyväisenä kuin kissanpentu ja nuolaisi kättäni.
”Ne ovat aivan ihania. Minustakin tulee isona kasvattaja kuten vanhemmistani”, Hark totesi ylpeänä ja silitti Scarletin päätä.
”Niiden harjat ovat niin upeita, mutta tulikuumia”, totesin Harkille. Olin yrittänyt koskettaa yhden pyroarin harjaa, mutta sain vain muutaman lievän palovamman käteeni.
”Se on niiden tapa puolustautua”, Hark osasi kertoa.
”Tiedätpä sinä paljon”, sanoin hymyillen ja kavoin esiin pokedexin.
”Et sinä tarvitse pokedexia, kun sinulla on minut. Litleo ja pyroar nero”, Hark naurahti.
”Tarkistan vain, että kaikki sanomasi täsmää. Senkin herra viisastelija”, naurahdin.
”Epäilevä tuomas”, Hark tuhahti.
”Katsotaan. Pyroar. Kuninkaallinen pokemon. Tuli ja normaali tyyppiä. Pyroarit ovat ylpeitä pokemoneja, jotka elävät laumassa. Urospyroarit ovat usein laiskoja, mutta suojelevat ystäviään vaaran uhatessa. Naaraspyroarit hoitavat ja suojelevat pentuja. Pyroarin tulikuuma harja on sen puolustuväline ja sen fahrenheitin lämpö voi olla jopa 10 000 astetta”, luin pokedexista.
”Katsos nyt. Puhuin totta”, Hark naurahti. Nyökkäsin ja samassa katsoin kelloa.
”VOI EI! OLEN MYÖHÄSSÄ! PAKKO LÄHTEÄ!” parahdin ja nousin pikavauhtia ylös. Kutsuin litleoiden kanssa leikkivän Alaskan takaisin pokepalloon ja heitin rinkan selkääni salamannopeasti.
”Minne sinulla on kiire?” Hark ihmetteli.
”Professorin laboratoriolle. Olen ihan kamalasti myöhässä”, sanoin epätoivoisena.
”Koska sinä autoit minua, minä autan sinua. Isä heittää sinut varmasti professorin laboratoriolle autollaan”, Hark sanoi hymyillen.
”Niinkö? Ihanaa. Kiitos paljon”, kiitin ja Hark kävi hakemassa isänsä. Oloni oli jokseenkin hyvä, joten en jaksanut edes pelätä uusia tuttavuuksia tähän aikaan illasta. Nousimme Harkin kanssa hänen isänsä laajaan tila-autoon ja lähdimme liikkeelle, mitä pikimmin. Matka kului autolla hujauksessa ja pian seisoin jo professorin laboratorion ovella. Tai, jos sitä edes voisi kutsua laboratorioksi. Maali oli täysin halkeillut, lamppu (joka uskoakseni oli päällä) särisi niin pahasti, että pelkäsin sen räjähtävän ja ovi, josta astuin sisään kaipasi kipeästi paria öljytippaa, mutta en antanut muutaman ”pikkuseikan” häiritä. Kävelin rohkeasti peremmälle ja professorin apulainen otti minut vastaan.
”Olet varmaan Violet. Olemme jo odottaneet sinua”, apulainen totesi.
”No tuli tuota... Vähän mutkia matkaan. Anteeksi, että kesti”, sanoin hiukan nolona.
”No ei se mitään. Käy sisään. Professori onkin kaivannut sinua”, apulainen sanoi hymyillen ja ohjasi minut oikeaan paikkaan.
Sisäpuolelta laboratorio ei ollut lainkaan yhtä kamala kuin ulkoa. Se oli oikeastaan aika siisti – ja modenikin. Kävelin avustajan perässä käytävän päähän, missä pieni lauma oddisheja hyökkäsi kimppuuni. Ne tutkivat minua ihmeissään ja niiden perässä näin tutun hahmon. Professori Tomoen.
”Hei Violet. Olet myöhässä, mutta se ei haittaa. Olisit kuitenkin voinut soittaa”, Tomoe sanoi rennosti.
”No niin... Päädyin tänään suorittamaan muutaman pelastustehtävän ja sellaista. Ajankulu ihan kuin vain unohtui kokonaan”, sanoin hämilläni. Professori oli minulle ennestään tuttu videochatin avulla, jonka kautta olimme jutelleet ja hoitaneet käytännön asioita. Kuten mahdollistaneet matkani ympäri Menman saarta.
”Tule. Voit kertoa ensimmäisestä seikkailustani Menman alueella minulle teekupposen ääressä”, Tomoe ehdotti ja kehotti minua tulemaan peremmälle. Hänen tutkimushuoneensa oli oikein viihtyisä ja istuin pienelle sohvalle, jonka edessä oli pöytä täynnä erilaisia herkkuja kuten keksejä ja karkkeja.
”Syö mitä ikinä haluat”, professori kehotti. Silloin muistin etten ollut syönyt mitään koko päivänä, joten ruoka kyllä maistui. Otin kupillisen teetä ja aloin kertoa päivän tapahtumista. Ensin kuinka tapasin Harkin ja kuinka autoin myös Kerryä ja kuinka lopulta löysin kadonneet pokemonit ja pääsin tutustumaan lähemmin litleoihin ja pyroareihin.
”On sinulla ollut melkoinen päivä. Oletko jo kotiutunut tänne meidän saarellemme?” Tomoe kysyi naurahtaen ja siemaisi teekupistaan. Nyökkäsin.
”Tämä on parempaa kuin osasin kuvitella. Ei ylisuojevia vanhempia. Ärsyttävää pikkuveljeä. Kukaan ei tule jakelemaan minulle elämänviisauksia. Saan syödä, mitä tahdon milloin tahdon. Ja tehdä mitä mieleen juolahtaa. Olen taivaassa”, sanoin kursailematta.
”Hahhah... Vai, että sellaista. Mutta alkaa jo olla myöhä. Haluaisitko jäädä yöksi? Ei sinun ole järkevää lähteä rämpimään Route 1 keskellä yötä”, Tomoe totesi. Hän oli oikeassa.
”Otan tarjouksen mielelläni vastaan”, sanoin hymyillen.
”Hienoa. Vierashuone odottaa sinua. Tule niin näytän sinulle, missä se on”, professori sanoi innoissaan ja lähdimme kiipeämään korkeammalle kohti majakan huippua. Olimme jotakuinkin puolessa välissä, kun professori avasi minulle oven sievään pieneen makuuhuoneeseen.
”Saat nukkua täällä ja myös pokemonisi”, professori hymyili.
”Kiitos paljon. Onko muuten varmaa ettei tämä majakantekele romahda yöllä nukkuessamme? Se kun ei vaikuta olevan kovinkaan vahvaa tekoa...”, sanoin hiukan epäluuloisena.
”Hahhahhaa... On varmaa. No hyvää yötä nyt vain. Aamupala on sitten tasan kello kahdeksan”, professori sanoi ja katosi taas rappukäytävään. Päästin Alaskan ulos pokepallosta ja kiipesin huoneessa olevan kerrosängyn yläsänkyyn laittamaan sen valmiiksi. Alaska käpertyi alasänkyyn. Laitoin cyndaquilille hiukan yöpalaa, koska sekään ei ollut syönyt juuri mitään. Vaihdoin yövaatteet ja otin repusta mukaani ottaman pehmolelun. Oli varmaan vähän noloa nukkua sellaisen kanssa vielä tämän ikäisenä, mutta se antoi turvallisen olon. Rutistin sitä ja kiipesin takaisin yläsänkyyn. Näppäilin hetken vielä puhelinta ennen kuin nukahdin syvään uneen haaveilemaan seuraavasta päivästäni Menman alueella.
|
Tekijän kommentti
Jaa-a. Jonkinlainen yöllinen aivopieru tämä tarina. En osaa muuta oikein sanoa. En saanut untakaan ja teki mieli kirjoittaa, joten tässä loistava hengellinen tuotos kuolemanväsyneeltä otukselta, joka ei kuitenkaan koskaan saa mentyä ajoissa nukkumaan. Mutta yllättävän hyvä tarina enkä kirjoittanut varmaan montaa sanaa väärin. Piti taas kirjoittaa vain jotain lyhyttä, mutta aivot työstivät tekstiä nopeammin kuin kädet ehtivät kirjoittaa, joten laatu voi olla niin ja näin ja nimen kanssa kamppailin joten sitä ei ole laadulla pilattu, mutta nauttikaa jos voitte.
|
