Prologi
Cyndaquil nimeltä Alaska
Makasin sängyssä kasvot ikkunaan päin. En ollut aivan varma, mitä kello oli, mutta aurinko oli juuri nousemassa ja kirkas valo sokaisi minut muutamaksi sekunniksi. Käännyin selälleni ja tuijotin muutaman minuutin harmaankirvaa kattoa. Jalkani heiluivat kärsimättömästi, kun odotin herätyskellon soittoa. Käännyin katsomaan puhelintani, kello oli vasta 04:20 enkä enää pystynyt nukkumaankaan joten nousin ylös ja puin päälleni eiliset vaatteet. Raotin varovasti huoneeni ovea ja hiivin käytävän poikki vanhempieni huoneen ohi rappusille ja laskeuduin varovasti alakertaan syödäkseni aamupalaa. Äiti oli vastikään käynyt hankkimassa kaikenlaisia tykötarpeita, koska tänään oli minun neljästoista syntymäpäiväni. Irvistin hiukan ajatukselle, koska en ollut koskaan oikein juhlatuulella ja äitini oli kutsunut juhliin koko naapuruston, koska juhlat olivat samalla eräänlaiset jäähyväisjuhlat, koska aloittaisin myöhemmin tänään pokemonmatkani. Vihasin suuria ihmisjoukkoja, vaikka tiesin, että todellisuudessa paikalle saapuisi vain muutama ihminen ilmaisen ruoan toivossa, vaikka äitini tuntui elättelevän ajatusta, että olin onnistunut kätkemään kiihkeän seuraelämäni kaikki nämä vuodet. Olihan minulla kyllä muutama ystävä, mutta suurimman osan runsaasta vapaa-ajastani vietin joko yksin tai villipokemonien seurassa. Onnistuin kuitenkin pitämään ylihuolehtivat vanhempani erossa yksityiselämästäni, tai olisin saanut äidiltäni diaknoosin vakavasta masennuksesta jo vuosia sitten. Vaikka äitini olikin koulutukseltaan pokemon- eikä ihmislääkäri osasi hän omasta mielestään hoitaa kenet vain terveeksi ja antaa asiasta millintarkan diaknoosin, joten hänen lähellään piti olla tarpeeksi varovainen. Isäni oli onneksi hieman harmittomampi. Hän työskenteli Violet Cityn salijohtaja Falknerin apulaisena ja ottaa työnsä haudanvakavasti, joten ei ollut pelkoa, että hän alkaisi kaivella yksityiselämääni yhtä syvälliseen sävyyn kuin äiti, mutta jakoi ylihuolehtivaisuuden viruksen tämän kanssa, koska tiesin hänen vastustavan pokemonmatkaani viimeiseen hengenvetoon.
Syötyäni runsaahkon kinkkuleivistä, tuoremehusta ja täysjyvämuroista koostuneen aamupalani kello oli jo 05:45. Hiivin hiljaa takaovelle lähteäkseni kiertämään muutamaksi tunniksi Ruins of Alphia kuluttaakseni aikaa ja päästäkseni leikkimään Unown ystävieni kanssa. Vedin ylleni ulkovaatteet, mutta onnistuin matkalla törmäämään isäni Cayo nimiseen Weepilbelliin, joka älähti, kun astuin vahingossa tämän toisen lehtimäisen ulokkeen päälle. Painoin äkkiä sormen suulleni saadakseni pokemonin hiljaiseksi. Huokaisin helpostuksesta ja pyysin nöyrimmästi anteeksi pokemonilta, joka katsoi minua välinpitämättömästi ja siirtyi muualle. En jäänyt katsomaan sen perään vaan nappasin reppuni takaoven vieressä olevan naulakon päältä ja livahdin ovenraosta ulos raikkaaseen kevätsäähän. Talomme sijaitsi lähellä pokemonkeskusta eli ei aivan keskustassa, mutta pystyin silti erottamaan maisemasta Sprout Towerin ääriviivat, kun kävelin kohti Pokemonkoulua ja käännyin sitten ja suunnistin lounaaseen. Tai ainakin Town Map oli minulle joskus sanonut, että Ruins of Alph sijaitsee Violet Citystä lounaaseen. Matka oli onneksi melko lyhyt, joten laskeduin tikkaita pitkin patsaiden täyttämään saliin, jossa mystiset pokemonit – Unownit – tapasivat viihtyä ja viettää aikaansa. Minäkin olin lähes muuttanut tänne maan alle, koska täällä sain vapaasti viettää aikaa hyvien ystävieni kanssa, jotka eivät koskaan arvostelleet, katsoneet minua kieroon tai yrittäneet neuvoa minua missään. Ja mikä parasta ne kuuntelivat minua aina ehdoitta ja aivan hiljaisina, mutta silti minusta tuntui, että ne ymmärsivät minua.
Pitkän ajan kuluttua katsoin kelloani. Se näytti nyt 8:47, joten päätin palata takaisin maan pinnalle, jotta voisin lähteä mahdollisimamn pian hakemaan ensimmäistä pokemoniani professori Elmin laboratoriosta. Palasin takaisin kotiin ja hiivin varovaisesti takaisin sisään. Kuulin ääniä keittiöstä, joten oletin äitini valmistavan aamiaista pikkuveljelleni Indigolle. Riisuin ulkovaatteet ja liikuin niin äänettömästi kuin osasit rappusten alapäähän.
”Missäs sitä on oltu?” ääni kysyi keittiöstä.
”Vähän tuolla. Vähän täällä”, mutisin ja kiipesin rappuset ylös ja kiirehdin huoneeseeni ennen kuin äitini ehti saada minua kiinni. Vilkaisin äkkiä puhelimeni kelloa, joka näytti 08:59. Kaivoin komerosta esiin uskollisen rinkkani, koska sen sisälle mahtui enemmän ja monipuolisemmin pokemonmatkalla tarvittavia tavaroita. Keräsin kasaan muutaman vaihtokerran vaatteita, yövaatteet, hygieniavälineet, makuualustan, makuupussin, retkikeittimeni, astiat, juomapullon sekä pienen kupoliteltan siltä varalta, että joutuisin nukkumaan yöni ulkona näin muutamia tärkeitä esineitä mainitakseni ja sain ne mahtumaan hyvin rinkkaan. Tärkeiden retkivarusteiden lisäksi valitsin itselleni muutaman kirjan ajankuluksi, kameran, puhelimeni matkalaturin sekä vähän herkkuja pahan päivän varalle. Tunsin olevani päälisin puolin jo valmis. Piti vain kerätä vielä keittiöstä tarpeeksi ruokaa ainakin muutaaksi päiväksi. Laskeuduin portaat alas rauhallisesti ja yritin mahdollisimman luonnollisesti olla välittämättä äitini ylihuolehtivuudesta.
”Sinähän lähdet vasta illalla joten sinulla ei ole vielä mihinkään kiire”, äiti yritti toppuutella, kun keräsin kasaan keittovihanneksia.
”Kuka sanoo, että lähtisin vasta illalla? Silloin en ehdi enää koneeseen”, totesin rauhallisesti ja keräsin ruokatarvikkeitani muovikassiin, jotta saisin vietyä ne helposti yläkertaan.
”Lentokoneeseen? Mihin ihmeeseen sinä muka olet lähdössä? Ei sinun pidä lentää Johdon alueella minnekkään”, äitini vaikutti yllättyneeltä.
”Kuka sanoi, että lähden kiertämään Johtoa”, totesin viileästi ja suuntasin kohti rappusia.
”Mistä sinä oikein puhut? Minne muuallekkaan lähtisit kiertämään kuin tänne Johtoon?” äitini oli kuin puulla päähän lyöty. Olin hetken hiljaa ennen kuin vastasin.
”Lähden Menman alueelle”, totesin, koska olin nähnyt aluetta käsittelevän esitteen pokemonkeskuksen aulassa ja kiinnostuin välittömästi uusista mahdollisuusksista, uudella alueella kaukana kotoa.
”Mutta sehän on melkein toisella puolella maailmaa!” äiti parkaisi hädissään.
”Eli ei vielä tarpeeksi kaukana täältä, mutta se kelpaa minulle mainiosti”, totesin ja kiipesin rappuset ylös takaisin huoneeseeni ja pakkasin ruoat rinkkaat. Otin myös muutaman ylimääräisen vesipullon, jotta vettä riittäisi myös ruoanlaittoon. Kuulin äidin ja isän äänet käytävässä, mutta en välittänyt niistä vaan nostin määrätietoisesti rinkan selkääni. Vedin pikaisesti henkeä ja otin muutaman rauhallisen askeleen kohti ovea ennen kuin se aukesi ryminällä.
”SINÄ ET LÄHDE MINNEKÄÄN!” isä karjaisi saman tien. Katsoin tätä silmiin muutaman sekunnin niin päättäväisesti kuin osasin.
”En aio jäädä tännekkään”, totesin ja nappasin sekä puhelimeni, sen laturin, että kuulokkeet yöpöydältäni ja ohitin vanhempani. Laskeuduin rappuset ja valitsin itselleni parhaat kengät kävelyyn ja kiinnitin toiset kengät varalle rinkkani sivuun sekä sulloin paksumman takin sekä hanskat muiden vaatteiden sekaan rinkkaan. Nyt minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Vedin ohuemman tuulitakin päälleni, valitsin kengikseni kävelemiseen hyvin soveltuvat tennarit, nappasin vanhan, nykyisin väriltään haalean violetin piponi naulakon päältä ja astuin ulos kaikkine tavaroineni.
Olin aiemmin samalla viikolla sopinut ystäväni Cobaltin kanssa, että pääsisin tämän isän kyydillä New Bark Towniin. Jäin odottamaan heidän saapumistaan kuistille, kun vanhempani ryntäsivät ulos kuin myrskyn merkit. Pidin yllä kylmänviileän olemukseni.
”Kuuntele nyt vanhempiasi Violet. Et voi tuosta vain ilmoittaa lähteväsi kauas pois kotoa. Johto olisi vielä ollut sovelias alue kiertää, koska olisit kuitenkin tarpeeksi lähellä palataksesi aina kotiin, mutta Menman alue. Kulta. Älä lähde niin kauas. Se ei tee hyvää sinulle”, äiti yritti suostutella minua tuloksetta.
”Minä tarvitsen tätä enemmän kuin koskaan ja teidänkin on hyvä saada vähän lomaa minusta ja keskittyä Indigoon. Hän on vasta viiden ja saa vain puolet siitä huomiosta, jonka kohdistatte päivittäin minuun”, sanoin kääntämättä edes katsettani kohti vanhempiani.
”Ymmärrämme kyllä, että haluat itsenäistyä, mutta ei se silti tarkoita, että sinun tulisi lähteä liian kaus kotoa”, äiti yritti uudelleen.
”Minä en voi enää muuttaa mieltäni, koska sydämeni sanoo, että tämä on oikein. Ymmärrän, että tämä tuli yllättäen, mutta me kaikki kaipaamme välillä vähän vaihtelua elämään ja minun vaihteluni ei ole Johdossa. Se on Menman alueella”, totesin ja katsoin vuoroin isää, vuoroin äitiä silmiin.
”Hyvä on sitten”, ne olivat sanat joita en koskaan uskonut kuulevani isän suusta. Tämä väänsi väkinäisen hymyn kasvoilleen. Minä vastasin siihen samalla tavalla.
”Kiitos”, kuiskasin ja näin Cobaltin isän lava-auton horisontissa.
”Pidä nyt edes itsestäsi huolta”, äiti vannotti. Nyökkäsin vastauksen. Halasin nopeasti molempia hyvästiksi ja pikkuveljenikin juoksi hyvästelemään.
”Nyt pitää mennä”, sanoin rauhallisesti ja otin rinkkani ja nostin sen punaruskean auton lavalle, jonka jälkeen menin istumaan Cobaltin viereen. Vilkutin vanhemmilleni hyvästit ja auto pärähti käyntiin. Koko matka New Bark Towniin oli melko hiljainen. En osanut olla luonnollisesti, Cobaltin isän seurassa. Cobaltin kanssa osasin olla. Samoin kuin vanhempieni ja pikkuveljeni, mutta muiden seurassa käperryin kuoreeni turvaan.
”Oletteko jo päättäneet aloituspokemoninne?” Cobaltin isä kysyi yhtäkkiä. Pudistimme molemmat päätämme, koska emme olleet kumpikaan aivan varmoja valinnoistamme.
”Ei sitä vielä tiedä, mikä tuntuu parhaalta vaihtoehdolta”, Cobalt totesi ääneen.
”Olemme ainakin ajoissa, joten saatte valita rauhassa koko triosta. Kukaan muu ei varmaan ole herännyt näin aikaisin hakemaan pokemoniaan”, Cobaltin isä totesi ja me nyökkäsimme. Loppumatka kului samanlaisissa tunnelmissa kuin alkoikin. Hiiren hiljaa.
New Bark Town oli Johto alueen kaakkoisin kaupunki. Tai ainakin niin Town Map – jota pidin jatkuvasti visusti kätteni ulottuvilla – sanoi. Cobaltin isä parkkeerasi auton professori Elmin laboratorion eteen ja me kaikki nousimme autosta. Assistentti toivotti meidät tervetulleiksi ja ohjeisti meidät peremmälle. Professori Elm järjesteli papareita pöydällään ja oli selvästi uppoutunut omiin ajatuksiinsa.
”Umm... Professori Elm?” sanoin varovasti ja professori käänsi katseensa meihin.
”Tulimme hakemaan aloituspokemonimme”, Cobalt jatkoi.
”Vai niin... Vai niin... Tietysti. Totta kai. Olettekin päivän ensimmäiset”, professori mutisi ja kaivoi taskustaan kolme pokepalloa ja päästi niistä ulos Totodilen, Cyndquilin ja Chikoritan.
”Vau!” sanoimme Cobaltin kanssa kuorossa, kun näimme pokemonit.
”Valitkaa vain rohkeasti”, professori kehotti. Cobalt ei kauaa aikaillut, kun laskeutui rauhallisesti Chikoritan tasolle ja katsoi ruohopokemonia silmiin.
”Haluatko olla minun kumppanini?” Cobalt kysyi hymyillen.
”Chiko chikooo!” Chikorita sanoi iloisesti ja hyppäsi Cobaltin syliin.
”Tuo kai tarkoitti kyllä”, Cobalt naurahti. Professori antoi hänelle Chikoritan pokepallon, viisi tyhjää pokepalloa pokemonien pyydystämiseen ja pokedexin.
”Kumman valitsen...” ajattelin ääneen kun katselin jäljelle jääneitä vaihtoehtoja. Punnitsin mielessäni kumpi olisi parempi. Totodile vai Cyndaquil. Lopulta katseeni jäi Totodileen, joka kuitenkin yritti selvästi purra käteni irti joten valitani osui Cyndaquiliin. Pokemonin diivamainen asenne paistoi läpi, mutta en antanut sen haitata.
”Cyndaquil. Valitsen sinut”, sanoin määrätietoisesti ja otin professorilta Cyndaquilin pokepallon, viisi tyhjää pokepalloa ja pokedexin.
”Teit jo valintasi, mutta varoitan kuitenkin, että tuo Cyndaquil osaa olla hyvin vaativa. Se on pieni prinsessa omasta mielestään, joten kannattaa varautua”, professori sanoi ja onnitteli lopuksi meitä molempia pokemonmatkamme alkamisen johdosta. Hyvästelimme professorin ja kävelimme ulos esittelemään pokemonimme Cobaltin isälle.
”Teitte hyvät valinnat”, Cobaltin isä sanoi hymyillen. Samassa Cobat loi minuun pitkän katseen.
”Otellaan!” Cobalt totesi ja otti paremman asennon.
”No... Hyvä on" sanoin varovasti ja kävelin vähän matkan päähän antaakseni pokemoneille tilaa otella.
”Naiset ensin”, Cobalt totesi. Tarkistin äkkiä pokedexistä Cyndaquilin liikkeet, jotta voisin miettiä hieman strategiaa.
”Cyndaquil, tee tackle!” huusin. Cyndaquil liikkui hiukan laiskasti, ku se hyökkäsi kohti Chikoritaa, mutta osui tähän kuitenkin valtavalla voimalla.
”Chikorita tee myös tackle!” Cobalt huusi vastaiskun.
”Väistä!” Cyndaquilia ei selvästikään edes kiinnostanut otella, koska se liikkui laiskasti ja sen ilme oli välinpitämätön. Todellinen pikku diiva.
”Chikorita tee tackle uudestaan!”
”Väistä ja tee leer!” Cyndaquil väisti ja teki leerin. Se ei tehnyt vahinkoa, mutta laski vastustajan pokemonin puolustuksen kestävyyttä.
”Chikorita tee growl”, Cobalt huusi ja Chikorita iski growlilla. Se vähensi Cyndaquilin hyökkäysvoimaa, mutta en suostunut antamaan periksi.
”Cyndaquil tee tackle!” Cyndaquil syöksyi kohti Chikoritaa.
”Väistä!” Cobalt käski.
”Tee leer!”
”Chikorita tackle!” isku osui suoraan Cyndquiliin ja tämä lensi pienen matkan ennen kuin putosi maahan, mutta nousi uudestaan ylös.
”Lopetetaan tämä. Cyndaquil. Tee tackle! Kaikella voimalla!” Cyndaquil iski voimalla Chikoritaa ja Chikorita pökertyi maahan.
”Chikorita ei voi jatkaa. Cyndaquil on voittaja”, Cobaltin isä julisti virallisesti. Nappasin Cyndaquilin syliini, joka selvästi oli hyvin ylpeä itsestään.
”Teimme sen Cyndaquil”
”Cynda. Cyndaquil”, Cyndaquil vastasi. Maistelin Cyndaquilin nimeä suussani ja se ei tuntunut sopivan diivamaiselle ja jopa vähän kylmähkölle pokemonille.
”Tiedätkö, mitä? Sinun nimesi on tästä lähtien Alaska. Olet niin kylmä diiva, että mikään muu nimi ei varmasti sovellu sinulle yhtä hyvin kuin se”, sanoin hymyillen. Cyndaquil nyökkäsi hyväksyvästi kuullessaan uuden nimensä. Pystyin taas olemaan oma itseni ja rentoutumaan, kun tiesin, että Alaska oli rinnallani, joten käännyin Cobaltin isän puoleen.
”Voisitko viedä minut lentokentälle?”
”Totta kai, mutta miksi?” tämä ihmetteli.
”Minä aloitan matkani Menman alueella. En johdossa ja olen pian myöhässä koneestani”, uutiseni selvästi järkyttivät Cobaltia.
”Mutta luulin, että matkustaisimme yhdessä”, kuulin pettymyksen pojan äänessä.
”Älähän nyt. Meidän on hyvä treenata erillämme jotta kehitymme maailman parhaiksi. Voimme sitten uusia taas ottelumme”, sanoin hymyillen. Cobalt nyökkäsi haikeana ja kutsui vironneen Chikoritan takaisin pokepalloon.
”Lähdetään sitten äkkiä. Ethän halua myöhästyä”, Cobaltin isä hymyili ja kehotti meitä nousemaan autoon.
Saavuimme lentokentälle ajoissa. Ylimääräistä aikaa oli onneksi sen verran, että ehdin käyttää Alaskan kentän yhteydessä olevalla pokemonkeskuksella tarkastuksessa. Hoitaja Joy toi minulle Alaskan pokepallon ja päästin nuoren Cyndaquilin taas ulos. Se kiipesi olkapäälleni notkeasti ja nostin samalla myös rinkan selkään. Kävelin lähtöportille lippu kädessäni ja katsoin haikeasti taakseni kohti Cobaltia ja hänen isäänsä.
”Nämä taitavat olla nyt jäähyväiset”, Cobat totesi. Nyökkäsin.
”Toistaiseksi kyllä. Mutta älä huoli. Me tapaamme vielä. Usko vain. Muista sitten nousta Johdon pokemon Championiksi”, sanoin hiukan naurahtaen.
”Ja sinä Menman alueen”, Cobalt muistutti. Halasimme toisiamme hyvästiksi.
”Vanhempasikin varmaan olisivat halunneet olla hyvästelemässä”, Cobaltin isä totesi.
”Ehkä, mutta parempi näin tai olisin varmasti myöhästynyt lennolta, kun he olisivat vain hössöttäneet kokoajan ja itkeneet kuorossa”, sanoin ja halasin myös Cobaltin isää.
”No nähdään sitten”, huikkasin ja laskin laukkuni liukuhihnalle, mistä se lähti ruumaan ja kävelin metallinpaljastimen läpi Alaska olkapäälläni. Vilkutin vielä viimeiset hyvästit Cobaltille, Cobaltin isälle ja koko Johto alueelle. Ainakin toistaiseksi. Päästessäni lentokoneeseen, kuljin sulavasti ahtaiden penkkien välissä ja etsin oman ikkunapaikkani. Katselin ulos, kun kone nousi hitaasti ilmaan ja jätti taakseen Johdon suunnaten kohti Menman aluetta. Alaska torkkui sylissäni, kun jäin ajattelemaan kaikkia niitä seikkailuja, joita saisimme vielä kokea yhdessä.
|
Tekijän kommentti
Tästä piti tulla 'lyhy' prologi. Ei parin tuhannen sanan romaani, mutta onnistui kuitenkin paremmin kuin muutama edeltävä versio ja inspiraatio riitti loppuun saakka. Kaikin puolin ihan onnistunut ensimmäiseksi tarinaksi. Halusin kirjoittaa aluksi jonku tällaisen lyhyen prologi tyyppisen tekstin siitä, kun Violet asui vielä Johdossa, mutta en kuitenkaan sukeltaa silti liian syvälle Violetin menneisyyteen ettei homma käy liian tylsäksi. Mutta toivon, että muidenkin mielestä tarina onnistui melko hyvin. Alkukankeus vähän hidasti valmistumista, mutta lopputolos palkitsee onneksi, kun aiemmat versiot olivat tähän verrattuna triplasti huonompia (ja tylsempiä).
|
